Kirjoitin tämän joskus muutama viikko sitten.

Me istuimme siinä parkkipaikalla, vain me kolme. Ajettiin sinne kevareilla. Ihan vain sen takia, kun olimme kykeneviä siihen. Tämä kaupunki, tai enemmänkin kylä, oli unohtunut ajalta. Syksy ei ollut vielä kerennyt sinne asti, vaan kesän tuoksut ja äänet viipyivät katujen yllä.
     Kuulin teidän matalien äänien soinnin vierelläni, mutta mieleni oli jossain muualla. Yleensä kuuntelen teitä äärimmäisellä mielenkiinnolla, puhuitte sitten peleistä, naisista tai kaksipyöräisistä. Mutta nyt hymyilin vain hiljaa, tupakan kärytessä sormieni välissä. Aika pysähtyi, koko maailma taisi sinä hetkenä olla paikoillaan.
     Sain ajatukseni lentoon matkalla. Ajoimme peltojen välissä, auringon aloittaessa matkaansa maailman toiselle laidalle. Ohjasin katseeni kauas horisonttiin ja häkellyin. Kaikki oli niin kaunista! Hetken luulin pakahtuvani, kun luonnon taideteos salpasi henkeni. En kääntänyt katsettani maisemasta pitkään hetkeen.
     Hetken aikaa mietin, pitäisikö minun kertoa teille, mitä ajattelin ja tunsin. Vaati enemmän minulta olla hijljaa, kuin mitä puhuminen olisi vaatinut. Mutta tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin en löytänyt sanoja mielestäni. En oikein tiennyt, mitä fraaseja käyttäisin, jotta ymmärtäisitte. Jotta ette ajattelisi minun seonneen. Pelkäsin suuni avaamista sillä hetkellä enemmän kuin ikinä ennen.
     Joten hiljennyin suosiolla. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan hyvä päätös. En vielkään osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Osaan vain sanoa, miten paljon olisin halunnut sinun halaavan minua. Kuika sieluni huusi nimeäsi, ja kehoni halusi sinut lähelleni. Olin epätoivoinen, mutta onnellinen.
    Mietin silloin onnellisuutta. Mitä tarvitaan, jotta voisi olla onellinen? Joku joskus istutti mieleeni ajatuksen, että onnellsuuteen tarvitaan kumppani, jonka kanssa jakaa tuo mystinen olotila. Eikä ystävä riitä, hänen täytyisi olla rakastettu. En uskonut enää siihen. Olen yksin, olin silloin ja olen nyt, ja silti olen onnellinen. Taidan olla onnekas, kun asia on näin.
     Kun katseemme kohtasivat, tajusin lisää asioita. Olisin kanssasi onnellisempi kuin koskaan. Minä tässä kirjoittaessani hymyilen, koska ajattelen sinua. Luulin vuosi sitten tunteideni olevan suuria, mutta ymmärrän nyt etteivät ne olleet. En minä koskaan häntä ajatellessani hymyillyt näin, en itseasiassa ajatellut häntä näin paljoa. Mutta sinä olet aivan eri asia. Ajattelen sinua kokoajan, hymyillen, laulaen, nauraen. Olet kuin taikaa, sinä lumoat minut.
     Kaikkien ajatuksieni kanssa minä istuin siinä vieressäsi aivan hiljaa. Hymyilin sydämeni pohjasta, etkä sinä tiennyt miksi. Silti sydämessäni toivoin, että olisit tiennyt.

Äänet

Kuka minä olen sinua tuomitsemaan, kun omat valintani ovat kyseenalaisia? Kuka minä olen sinua tekojesi takia syyttelemään, kun itse olen tehnyt pahempia tekoja? Olenko minä se pyhimys, joka muut ristiinnaulisee, kuitekaan katsomatta peiliin? Jos pysähdyn miettimään, minua itseäni, mutta etenkin sinua ystäväni, nousee mieleeni kysymys. Ei se ole millään tavalla imarteleva kysymys, eikä vastausta koskaan tulla tuomaan hopeisella tarjottimella nenäni eteen luettavakseni. Vastaus arpomaani asiaan voi kummuta vain sisältä ja syvältä sielustani, takaa pimeiden ajatusteni ja kirkkaiden ideoideni. Sen kaiken takaa, jota edes itse en uskalla tutkia. Pyytäisin sinulta apua, tarvitsisin suurennuslasia jota ehkä jotkut rakkaudeksi kutsuvat, katsomaan tarkasti sisälleni. Katsomaan ohitse silmieni, syvälle mieleeni. Huudan itselleni syyttäviä lauseita. Seison peilin edessä miltei alasti, äänien päässäni kiljuen. Ne saovat minun olevan typerä paskiainen, idiootti, erakko, ja monia muita asioita. Itken ja huudan vastaan, EN OLE! Minä en ole sitä mitä te haluatte, minä en ole se mitä muut haluavat minun olevan. Minä haluan olla oma itseni. Katkerat kyyneleet silmissäni valahdan polville ja kuin henkäys lausahdan viimeisen lauseeni ilmaan, ennen täydellistä hiljaisuutta.

Kuka minä oikeasti olen?

Valokuva

Vedän nahkatakkini kauluksia korkeammalle. En ole koskaan pitänyt myöhäisen syyskuun illoista, räntäsateen ja tuulen siivittämä kotimatka ei kuulunut suunnitelmiini tänäiltana. Mutta tässä sitä taas ollaan. Eikai suunnitelmistani kukaan ole koskaan piitannut, ei sen enempää ennen kuin tänääkään. Kiroan paleltuneita jalkojani, päässäni kaikuu äitini lauseet miksi en pistänyt paksumpia kenkiä jalkaan. Ehkä tahdoin vain palata ajassa kesään, unelmieni kesään, jossa kylmä ei kiusannut varpaitani ja talvea enteilevä sade ei tippunut niskaani.

                      Kaivoin taskustani jo ränsistyneen askin epäröimättä hetkeäkään tahdonko keuhkoni täyteen kitkuista savua. Sitä minä kaipasin. Kirosin taas, viimeinen tupakkani oli tärisevissä käsissäni. Kohmeisin käsin nostin tupakan huulilleni, ja kaivoin toisesta taskustani sytkärin. Naurahdin kun katsoin ehkä elämäni turhinta ostosta. Salmiakkikuvioinen Zippo, ei sekään aito, muistutti minua kesän monista tupakointihetkistä. Osa niistä oli täynnä naurua. Mutta ei, tänään en ajatellut iloisia asioita. Kaipasin kesää niin paljon, että mieleni musta peitti alleen auringon, ja muistin sateen. Kesäisen sateen, joka nyt oli muuttunut syksyn raskauteen. ”Vittu mitä paskaa”, kirosin mielessäni, sytytin viimeisen Marlboroni ja tungin sytyttimeni taskuun. Hävittäisin sen kesän muistojen mukana, työntäisin sen kaappini perälle enkä ottaisi sitä sieltä ennen tulevaa kesää. Kirjaimellisesti.

                      Minun piti olla tänään iloinen. Meidän piti ottaa auto allemme ja ajaa kunnes uni olisi ottanut meidät liian kireälle otteeseensa. Mutta ei se mennytkään niin. Olin istuutunut takapenkille, ja iloisena aloitin keskustelun. Tottakai valitin koulusta, enhän minä siellä halunnut olla. Olin silti. Lähdimme ajamaan toiselle paikkakunnalle. Vielä yksi ystävämme oli haettavana. Radiosta kuului lempibändini kappale, tahdoin kuunnella sen kovalla. Muutama sekunti ja olinkin ulkona, keskellä ei mitään. Yksin pimenevässä illassa, monien monien kilometrien päässä kotoa.

                      Etupenkillä ystäväni oli katsonut minua intensiivisesti silmiin. En ikinä unohda sitä katsetta. Yritin tulkita noiden mystisten silmien tarkoitusta, mutta en osaa selittää mitä kaikkea näin hänen silmistään. Näin samalla ääretöntä surua ja haikeutta, mutta samalla hän oli kummallisella tavalla onnellinen. Hänen katseensa sulatti minut sisältä. Vaikken koskaan myönnä sitä kenellekään, en ole niin kova kuin haluaisin. Minäkin itken. Ja tuolla katseellaan hän rikkoi koko olemukseni. En kuullut siinä tilanteessa mitään mitä kukaan sanoi. En muista kohtaa lempikappaleestani! Halusin tuon katseen omakseni, halusin että saisin lyödä sinun typerää naamaasi, halusin huutaa, halusin raivota! Halusin suudella sinua.

                      Tämä taianomainen hetki, vain muutaman sekunnin hetki, tuntui paljon pidemmältä mitä se oikeasti oli. Se oli satunnainen hetki, jolloin tuntee olevansa onnellinen. Mutta ’’nothing lasts forever’’. Ainakin niin sitä sanotaan. Siitä on nyt tunti ja neljäkymmentäkahdeksan minuuttia kun auto pysähtyi. Ihmettelin miksi kuski huusi minulle, että painuisin vittuun tästä autosta. En tiedä syytä vieläkään, mutta nousin autosta. Ei ovikaan kerennyt sulkeutua lähdettyäni, kunnes näin vain punaiset takavalot.

                      Minun piti olla tänään huolettoman iloinen. Tämän tien piti olla takanani, kunnes huomaan askeltavani samaa polkua takaisin. Olin lennossa, minun piti liitäen lähteä, kunnes yhtäkkiä huomaankin matelevani takaisin. En halua olla surullinen. Haluan kadota valokuvamaisiin muistoihini, hetkiin jotka eivät kuole koskaan. Kaivoin puhelimeni taskustani, ja menin osoitekirjaan. Kuskin numeron poistettuani näppäilin pienen ja yksinkertaisen tekstiviestin. En aikoisi katua, oli vastaus pieneen ja vähäsanaiseen viestiini mikä tahansa. Pieni hymy levisi huulilleni ja heitin jo loppuun poltetun tupakannatsan pois. 

Intro

Rakastan kirjoittamista. Kun sormeni liitävät näppäimistöllä, tai saan terävän lyijykynän käteeni, tunnen olevani vapaa. Kun todellisuuden kylmä sade hakkaa niskaan, uppoudun mitä mielenkiintoisempiin unelmiini, jotka usein muokkaan erilaisten tarinoiden ja kertomusten muotoon. Tälläinen minä olen. Haaveilija. Mutta minulla on ongelma. En uskalla julkaista tekstejäni omalla nimelläni. En ole tarpeeksi rohkea seistäkseni sanojeni takana ylpeänä saadessani huonoa palautetta. Haluaisin silti julkaista, edes pienen siivun, kirjoituksiani muidenkin luettavaksi. Ilman pelkoa siitä, että Sinä lukijana tiedät henkilökohtaisesta elämästäni enemmän kuin haluaisin.

Joten tämä blogi on Anonyymi. Tämä blogi ei tule sisältämään kuvia. Tämän blogin avulla Sinä et tule koskaan kuulemaa mitä olen tehnyt tänään. Etkä varsinkaan sitä kuka olen. Itsestäni paljastan vain sen, että olen nuori nainen etelä-Suomesta. Siinä on kaikki mitä minä tulen koskaan paljastamaan. Koska pelkoni ovat kahlinneet minut tähän tilanteeseen. Kuin näyttelisi esirippu laskettuna.

Sincerely X