Valokuva

Vedän nahkatakkini kauluksia korkeammalle. En ole koskaan pitänyt myöhäisen syyskuun illoista, räntäsateen ja tuulen siivittämä kotimatka ei kuulunut suunnitelmiini tänäiltana. Mutta tässä sitä taas ollaan. Eikai suunnitelmistani kukaan ole koskaan piitannut, ei sen enempää ennen kuin tänääkään. Kiroan paleltuneita jalkojani, päässäni kaikuu äitini lauseet miksi en pistänyt paksumpia kenkiä jalkaan. Ehkä tahdoin vain palata ajassa kesään, unelmieni kesään, jossa kylmä ei kiusannut varpaitani ja talvea enteilevä sade ei tippunut niskaani.

                      Kaivoin taskustani jo ränsistyneen askin epäröimättä hetkeäkään tahdonko keuhkoni täyteen kitkuista savua. Sitä minä kaipasin. Kirosin taas, viimeinen tupakkani oli tärisevissä käsissäni. Kohmeisin käsin nostin tupakan huulilleni, ja kaivoin toisesta taskustani sytkärin. Naurahdin kun katsoin ehkä elämäni turhinta ostosta. Salmiakkikuvioinen Zippo, ei sekään aito, muistutti minua kesän monista tupakointihetkistä. Osa niistä oli täynnä naurua. Mutta ei, tänään en ajatellut iloisia asioita. Kaipasin kesää niin paljon, että mieleni musta peitti alleen auringon, ja muistin sateen. Kesäisen sateen, joka nyt oli muuttunut syksyn raskauteen. ”Vittu mitä paskaa”, kirosin mielessäni, sytytin viimeisen Marlboroni ja tungin sytyttimeni taskuun. Hävittäisin sen kesän muistojen mukana, työntäisin sen kaappini perälle enkä ottaisi sitä sieltä ennen tulevaa kesää. Kirjaimellisesti.

                      Minun piti olla tänään iloinen. Meidän piti ottaa auto allemme ja ajaa kunnes uni olisi ottanut meidät liian kireälle otteeseensa. Mutta ei se mennytkään niin. Olin istuutunut takapenkille, ja iloisena aloitin keskustelun. Tottakai valitin koulusta, enhän minä siellä halunnut olla. Olin silti. Lähdimme ajamaan toiselle paikkakunnalle. Vielä yksi ystävämme oli haettavana. Radiosta kuului lempibändini kappale, tahdoin kuunnella sen kovalla. Muutama sekunti ja olinkin ulkona, keskellä ei mitään. Yksin pimenevässä illassa, monien monien kilometrien päässä kotoa.

                      Etupenkillä ystäväni oli katsonut minua intensiivisesti silmiin. En ikinä unohda sitä katsetta. Yritin tulkita noiden mystisten silmien tarkoitusta, mutta en osaa selittää mitä kaikkea näin hänen silmistään. Näin samalla ääretöntä surua ja haikeutta, mutta samalla hän oli kummallisella tavalla onnellinen. Hänen katseensa sulatti minut sisältä. Vaikken koskaan myönnä sitä kenellekään, en ole niin kova kuin haluaisin. Minäkin itken. Ja tuolla katseellaan hän rikkoi koko olemukseni. En kuullut siinä tilanteessa mitään mitä kukaan sanoi. En muista kohtaa lempikappaleestani! Halusin tuon katseen omakseni, halusin että saisin lyödä sinun typerää naamaasi, halusin huutaa, halusin raivota! Halusin suudella sinua.

                      Tämä taianomainen hetki, vain muutaman sekunnin hetki, tuntui paljon pidemmältä mitä se oikeasti oli. Se oli satunnainen hetki, jolloin tuntee olevansa onnellinen. Mutta ’’nothing lasts forever’’. Ainakin niin sitä sanotaan. Siitä on nyt tunti ja neljäkymmentäkahdeksan minuuttia kun auto pysähtyi. Ihmettelin miksi kuski huusi minulle, että painuisin vittuun tästä autosta. En tiedä syytä vieläkään, mutta nousin autosta. Ei ovikaan kerennyt sulkeutua lähdettyäni, kunnes näin vain punaiset takavalot.

                      Minun piti olla tänään huolettoman iloinen. Tämän tien piti olla takanani, kunnes huomaan askeltavani samaa polkua takaisin. Olin lennossa, minun piti liitäen lähteä, kunnes yhtäkkiä huomaankin matelevani takaisin. En halua olla surullinen. Haluan kadota valokuvamaisiin muistoihini, hetkiin jotka eivät kuole koskaan. Kaivoin puhelimeni taskustani, ja menin osoitekirjaan. Kuskin numeron poistettuani näppäilin pienen ja yksinkertaisen tekstiviestin. En aikoisi katua, oli vastaus pieneen ja vähäsanaiseen viestiini mikä tahansa. Pieni hymy levisi huulilleni ja heitin jo loppuun poltetun tupakannatsan pois.